Jokainen ihminen on laulun arvoinen

Tämä viikko on tehoviikko. Alkuviikko töitä, loppuviikko opiskelua. Kummallakin saralla riittäisi nyt tekemistä. Lapsille on poikkeuksellisesti varattu 5 hoitopäivää.

Heti maanantaina kolmevuotias jäi flunssansa takia kotiin ja nyt keskiviikkona myös viisivuotias.

Alkuviikko tyttären kanssa oli mielenkiintoinen. Olen koittanut tehdä etätyötäni ihan normaalisti tässä. Onhan meillä iPad ja paljon DVD:itä, sitä paitsi kipeä lapsihan nukkuu paljon.

Unohdin vain, että iPadilla pelaaminen ei ole lapselle vaihtoehto, jos ei toinen ole vieressä kärkkymässä vuoroaan. DVD-valinnassa tein pahan virheen, koska EN HAULA KATTOA MIKKIHIILIÄ! Eikä sen jälkeen oikein mitään muutakaan. Päiväunet – ihan tosissaniko ajattelin, että nukkuisi…?

On vain niin kiva olla äitin kanssa kahdestaan. On se minustakin kivaa. Työpöytäni on ollut kaksoiskäytössä – toisesta päästään työpöytä ja toisesta taikaheppa. Ihan sujuva järjestely siihen asti, kunnes hevosvarkaat saapuvat. Lapsi on osallistunut myös Skype-neuvotteluihin. Halusi mm. tietää, onko pomoni pitempi kuin minä. Kritiikkiä on tullut siitä, etten laita lehteen Elsan kuvaa. Siis sen Frozen-Elsan, you know.

Olen kuitenkin saanut kuunnella ihan upouutta musiikkia. Olen kuullut lauluja aiheista kuten:

– Äiti on ihana, rakas, söpö ja kaunis.
– Äiti on paras ystäväni.
– Äiti ei saa enää koskaan mennä kouluun.
– En hukannut äitiäni vieläkään.
– Äiti on mukava, mutta keskikokoinen.
– Äitiä pitäisi totella, mutta ei aina, koska se on aika tyhmä.
– Äiti on kiva, mutta sen pitäisi kuivata itsensä heti kun tulee suihkusta.

Pienellä käheällä äänellä tulkittuna. Tällainen mittaamattoman arvokas sivujuonne tässä siis on. Vähän vaikea vertailla menetetyn tehokkuuden kanssa.

Mainokset

Tehtäiskö taas sitä kuularataa?

Löysin ennen joulua FB-kirpparilta Spacerail 8 -kuularadan rakennussarjan. Kerran avattu pakkaus, hinta 5 euroa. Ylläolevassa Verkkokauppa.comin videossa näkyy, mikä tämä mystinen tuote on ja kuinka mahtava se on, jahka sen saa toimimaan.

Annoin radan pojalle viisivuotislahjaksi tammikuun 13. päivä kuluvaa vuotta. Tuon päivän jälkeen ei pojalta montaa lausetta, joka ei sisältäisi sanaa ”kuularata”, ole tullut.

kuularataa
Kuularata kootaan itse aina pienimmästä yksityiskohdasta alkaen.

Radan kokoaminen oli kamalaa! Ja niin hauskaa! Rata oli satoina pienen pieninä palasina ja kokoaminen oli hidasta ja paikoin todella vaikeaa. Hermoja raastavaa, mutta palkitsevaa. Koska radan ikäsuositus on 15 vuodesta ylöspäin, kokoaminen oli minun tehtäväni ja poika keskittyi ”joko kokeillaan” -hokemiseen. Kovien, ulkoilun estävien pakkasten ja käytännön järjellä siunatun pikkusiskoni vierailun ansiosta saimme radan koottua parissa viikossa juuri ennen pojan kaverisynttäreitä. 9 pientä poikaa leikki radalla ihastuneena ja niin nätisti, ettei se edes hajonnut.

Kävikin niin, että mies oli tuskallisesta kiroamisestani päätellyt, että talouteen tarvitaan toinen, vielä haastavampi rata. Spacerail 9 löytyi Tori.fi:stä. En ole ollenkaan yllättynyt, että näitä löytyy nimenomaan kirpputoreilta ja nimenomaan sellaisia, joiden paketti on aukaistu ja siihen se on jäänyt.

Spacerail9
Spacerail 9 on juuri saapunut.

Spacerail 9 on ollut nyt tekeillä pari-kolme viikkoa. Olemme juuri aloittaneet kiskojenasennusvaiheen. Mieskin on tällä kertaa osallistunut. Poika on auttanut pienten osien kasailussa ja kiskojen mittailussa. En ole vielä juurikaan kiroillut, mutta… uskonpa, että kohta se taas alkaa. Poika totesi tänään, että ”sää et ole vielä kironnut tämän kanssa kovin paljon, mikä on toisaalta ihan hyvä”.

Pienen pojan pää on niin täynnä kuularataa, että aivan naurattaa.

Synttäreille menossa:
– Ne ovatkin muuttaneet uuteen kotiin, ei olla siellä ennen käyty.
– Miten me voidaan mennä sinne kun ei olla oltu siellä ennen?
– No, kyllähän me siihen niiden uuteen kotiin äkkiä totutaan.
– Niin. Kyllä mää varmaan totun siihen uuteen kuularataankin.

Aamulla heti herättyään:
– Äiti arvaa mitä?
– No?
– Tuossa mun kaksvuotissynttärikuvassa nuo valkoiset kynttilät näyttävät aivan kuularadan radalta.

Ja mitä vielä. On hauska nähdä, kuinka lapsi innostuu jostain. Radan kokoaminen on varmaan opettanut myös pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ja paljon kirosanoja, joiden käytön tarpeellisuudesta ollaan tämän varjolla puhuttu rakentavasti. Joskus niitä vaan on päästeltävä ja tämä jos joku on se tilanne, mihin on hyvä kirosanakiintiötään säästää, jos hommaan aikoo tarttua. Vaihtoehtoina on käynyt mielessä mm. radan polttaminen, heittäminen ikkunan läpi tai katujyrän vuokraaminen sen yliajoa varten. Kirosana on kuitenkin aika helppo vaihtoehto loppujen lopuksi.

Spacerail – suosittelen kaikille jotka tykkäävät kiduttaa itseänsä tällaisella näpräämisellä. Ai sitä onnea, kun se on valmis. Nyt onkin mentävä taas rakentelemaan. Tämän kirjoittamisen aikanakin on muutamia kymmeniä kertoja nimittäin esitetty toive ”äiti tehtäiskö taas tota kuularataa”.

Lukunurkkaus: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin

Peukku
Inger ja Lasse Sandberg: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Ruotsalainen alkuteos Tummens mamma slutar röka ilmestyi vuonna 1980.

Koska minulla on isohko koulutehtävä tehtävänä, kirjoitan blogia. Ei hätää, aion silti tehdä tehtävänkin. Minulla vain on tapana paineen alla saada tehdyksi paljon asioita. Pitääkin kirjoittaa aiheesta joskus myöhemmin.

Mutta asiaan. Tein joitain vuosia sitten Äkäslompolon Kyläyhdistyksen kirpputorilta todellisen löydön, jonka esittelen nyt teille. Ruotsalaisten Inger ja Lasse Sandbergin Peukun äiti lopettaa tupakoinnin käsittelee yhä ajankohtaista aihetta rehellisesti ja suorapuheisesti.

Tämä kyseinen kirjayksilö on hankittu johonkin kirjastoon varmaankin sen ilmestymisen aikoihin vuonna 1981 ja myöhemmin poistettu myytäväksi.  Takakannen hintalappu kertoo hinnan olleen aikanaan 29 markkaa. Itse maksoin tästä muistaakseni 50 senttiä.

Tarina alkaa, kun pienen polkupyörää piirtämässä olevan Peukun nenään tulee kaamea katku. Kun piirtäminen savun ja hajun vuoksi käy mahdottomaksi, hän päättää selvittää savupilven alkuperän. Hän löytää äitinsä tupakoimassa.

Peukku suuttuu ja painostaa äitiä lopettamaan. Äiti myöntää tupakoinnin olevan ongelma monessakin mielessä ja lupaa yrittää lopettaa. Siitä alkaa taistelu, jossa Peukku on suurena apuna.

Peukun äiti kaipaa käsilleen tekemistä ja neuvokas Peukku kehoittaa häntä neulomaan. Kun äiti on neulonut kasan kummallisia vaatteita, jalkapallomaalin ja riippumaton Peukku päättää, että on aika kokeilla leipomista.

Peukku3
Ote Inger ja Lasse Sandbergin kirjasta Peukun äiti lopettaa tupakoinnin (1981).

Peukun äiti kaipaa tupakan tilalle uutta addiktiota ja lisäksi makeanhimo on valtava. Hän ajautuu syömään itse kaikki leivonnaisensa. Ollaan uuden ongelman edessä. Peukun äidin olo on taas kurja, koska hän on lihonut niin, ettei voi enää liikkua.

Neuvokas Peukku houkuttelee äitinsä kuntoilemaan suklaapussin avulla. Hän juoksee karkuun äiti perässään niin kauan, että he huomaavat juoksemisen olevan todella hauskaa. Äiti löytää uuden, terveellisen addiktion – kuntoilun.

Tarinalla on siis onnellinen loppu. Kirjan viimeisessä kuvassa Peukku ja äiti lentävät tupakasta säästyneillä rahoilla lomamatkalle New Yorkiin.

Kannattaa kurkata löytyisikö tämä vielä oman kirjastosi valikoimasta. Peukku-kirjasarjaan kuuluvat lisäksi ainakin teokset Peukku saa ystävän sekä Peukku katsoo yötä. Näihin en ole vielä itsekään tutustunut, mutta nyt koitan muistaa jostain ne metsästää.

 

Always ask permission before using The Force

Kävin tässä taannoin ystäväni kanssa katsomassa uuden Star Wars -elokuvan, joka oli ensimmäinen minulle sitä lajia. Ajattelin, että olisin paremmin kartalla siitä, mistä meilläkin nykyään paljolti puhutaan. Opin mm. keitä ovat Han Solo, Chewbacca ja Leia sekä mitä on voima.

Sittemin näin tämän mielestäni hauskan Arman Alizadin videon:

 

Eikä aikaakaan kun huomasin tilaisuuteni näyttää oppimani hauskuus lapsilleni. Olimme tyttären kanssa hakemassa poikaa urheilukerhosta ja ulko-ovessa oli mekanismi, joka napin painalluksella aukaisee oven pyörätuolilla kulkevia varten. Nappi on tietenkin lasten suuri suosikki ja poika riensikin sitä painamaan.

Sekuntia ennen kun lapsi painoi nappia, nostin käteni ylös.

Minä avaan voimalla!

Ovi avautui.

Tyhmä äiti! Minä olisin halunnut avata! Ensi kerralla et kyllä käytä tota voimaa!

Eli, tyhmä aikuinen: älä paina hissin nappia jos paikalla on lapsia, äläkä myöskään käytä mitään typeriä kykyjäsi.

Muista myös hyödyntää se seikka, että lapset näköjään uskovat ihan kaiken. Minä munasin lopullisesti siinä vaiheessa, kun paljastin etten oikeasti käyttänyt voimaa, koska sitä ei minulla ole. Mikä menetetty tehokeino uhkailuun ja kiristykseen.

Maalaispojalle maailmaa näyttämässä

matkalla
HSL-teemamatka: ajellaan eri liikennevälineillä usein ja hartaasti.

Kävimme taannoin nelivuotiaan poikani kanssa Helsingissä. Ajoimme paljon metrolla ja raitiovaunuilla. Oikeastaan se oli matkan päätarkoitus ja muu ohjelmakin pikkupojalle ihmeteltäväksi laadittu. Reissusta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta tässä nyt yksi episodi kotiinlähtöpäivältä.

Lentomme lähti klo 13.15 ja edellisenä iltana keksin loistavan idean. Huomasin Ateneumissa juuri alkaneen Henri Cartier-Bressonin näyttelyn. Jos olisimme ovella heti klo 10.00, kun museo avataan, ehtisin katsella kuvia 30-40 min istuttamalla pojan johonkin nurkkaan iPadinsa kanssa. Sekin olisi huomattavasti enemmän kuin ei mitään, ajatteli kulttuurisessa Saharassa viimeiset viisi vuotta vaeltanut mieleni.

Aamulla heräsimme pirteinä ja aamupalaa syödessämme esittelin idean lapselle, joka suhtautui myönteisesti. Että ensin museoon ratikalla (yksi pysäkinväli), sitten valokuvanäyttely ja sitten junalla lentokentälle. Sopii!

Kun sitten olimme taivaltaneet tämän n. 300 metrin matkan hotellilta Ateneumille kellon ollessa pari minuuttia vaille kymmenen, tunnelma oli vieläkin positiivinen. Poikakin oli tohkeissaan.

”Katsohan, kuinka hieno rakennus tämä on.”
”On kyllä hieno lentoasema!”
”Siis tämä on nyt se museo, missä on niitä valokuvia ja missä sinä saat puoli tuntia pelata aivan rauhassa…”
”Eikä, mää haluan nyt sinne lentokentälle!”
”Siis mehän sovittiin, että ensin ratikalla tähän ja sitten vasta kentälle…”
”Mikä on ratikka? En muista.”

Katsoin parhaaksi jatkaa matkaa ja ainutlaatuinen valokuvaelämys sai luvan korvautua tällä dadaistisella keskustelulla, joka oikeastaan toi mieleeni yhden lempikirjailijani Daniil Harmsin. Vastikään muuten kuulin, että KOM-teatteri on esittänyt Harmsin Sattumia ja näytökset ovat jo loppuneet, mutta vielä on pari kiertuenäytöstä, joista kaksi niinkin lähellä meitä kuin Kemissä. Sinne en muuten pääse!

-Tuuli

Etätyön hukatut mahdollisuudet

New Indies Blend. 1993. Vuosikertaa oikein siis.
New Indies Blend. 1993. Vuosikertaa oikein siis.

Tässä blogissa tullaan todennäköisesti näkemään vaate-, muoti- tai tyyliaiheisia postauksia harvoin, jos koskaan. Lastenvaatteista saatan joskus innostua, mutta omasta tyylistäni on kovin vähän kerrottavaa. Tänään kuitenkin tein asuani koskevan havainnon.

Asu taitaa kylläkin olla vähän liioiteltu ilmaisu tylsästä, jo hieman kulahtaneesta t-paidasta ja pikkuhousuista. Sellainen kuitenkin oli ihan työasunikin tänään, olihan tänään aika kuuma. Kun lapset ja mies aamulla suuntasivat päiväkotiin ja töihin, latasin kahvinkeittimen ja sonnustauduin tähän graafisen suunnittelijan upeaan univormuun.

Etätyöläisenä vietän päivät kotona ypöyksin. Vuosien varrella olen huomannut, ettei työasu ole tässä tilanteessa kovin merkityksellinen. Yöpaidassakin voi puurtaa, mutta siitä tulee jotenkin huono ja tehoton fiilis. Siksipä yöpaidan vaihto ihan mihin tahansa vaatekappaleeseen on aamuinen rituaalini.

Tänään kuitenkin näin asuni uusin silmin. Olin näet pukenut sen nurinpäin, ja luin vessan peilistä läpivärjätyssä paidassa olevan tekstin ensimmäistä kertaa. En ole ennen kiinnittänyt siihen huomiota, en edes ostaessani ole vaivautunut sitä lukemaan. Onko tämä siis etätyöasu parhaimmasta päästä? Jos olen itse ainoa minut päivän aikana näkevä ihminen, on tekstin hyvä olla juuri peilikuva. Ja miksi tylsä harmaa? Be yourself -pellehermannivaatteet piristäisivät varmasti ovella ehkä poikkeavaa kaupustelijaakin.

Ja mitäkö paidassa sitten lukee? Se oli aikamoinen pettymys. Päättelin printissä puhuttavan jostain teelaadusta. Olen mainostanut sitä ties kuinka kauan, vaikken edes pidä teestä. Kuitenkin kun ottaa huomioon vallitsevat T-paitatekstitrendit, on teen mainitseminen urheilulajin sijasta aika omaperäistä. Vuosilukukin on merkitty neljällä, eikä kahdella numerolla. Tässä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen reportaasissa näitä omaperäisiä nykytrendejä avataan enemmän, kannattaa kurkata!

Kun olin lapsi, toivon Joulupukilta collegepaitaa, jossa on Ressun kuva. Sen sainkin, vieläpä neonkeltaisena, ja olin siitä kovin onnellinen. Jonkin aikaa sitten näin lomareissulla junassa nuoren miehen, jonka t-paidassa oli suolakurkkupurkin kuva. Pojallani on paita, jossa hirviö on haukannut Empire State Buildingin kahtia. Tytön paidassa Pipsa-possun Jyri-veli on piilossa pöydän alla. Minulla on tylsä tee-teepaita, vaikka voisin pukeutua esim. neonkeltaiseen Emmerdale-fanipaitaan ja ihailla sitä peilistä vessareissuilla päivän mittaan. Nurin päin puettuna tietenkin.